Arjen sankari

Työkaveria ei huvittanut tulla töihin. Hän lähetti tekstiviestin vartti vuoronsa alkamisen jälkeen, keskellä yötä, että voisiko joku tehdä hänen vuoronsa. Minähän tein sitten hänenkin työnsä.

Toinen tiskikoneista haisi lämpimän pilluisalta.

Asiakas kertoi vitsin:
"Mitä eroa on baarimikolla ja jumalalla?
Jumala ei luule olevansa baarimikko."

It's just a perfect day.

Pikaruokaa

Keikalla it-firmassa asiakas (nuori mies) seisoi buffan vieressä ja veteli suoraan haarukalla mättöä tarjoiluastioista massuunsa. Katsoin viattoman ihmetyksen vallassa kuin lapsi nussivia koiria.

Taas kummastuttaa

Miksei kiireisimmillä baaritiskillä huitojilla ole koskaan rahaa valmiina esillä? Ensin heitetään raivona volttia baarimikon huomion saamiseksi, mutta rahat ovat jossain perimmäisessä jemmassa vielä siinäkin vaiheessa, kun juoma on valmis ja edessä.

Miksi ihmiset eli naiset haluavat hengata vessassa? Tuntuu, että ne viettävät puolet illasta juomiensa kanssa siellä kusenhajussa. Joku taisi tehdä tästä tutkimuksenkin. En muista, mitä hän sanoi, mutta omia arveluja: Vessa on naisten intiimi tila, jossa voi rauhassa juoruta. Tukkaa ja meikkiä näpertäessä syntyy läheisyys, jossa on hyvä jakaa salaisuuksia. Tai sitten ne vaan viihtyvät pahassa hajussa.

Mikä saa ihmiset tanssimaan rööki kädessä? Varsinkin sellaiset apinoiden kuningas -tyyliset riekkujat? Taas oli tukka lähes tulessa, kun pissisikäinen pimatsu heilui kessu kourassa. Vähän myöhemmin sain kyynärpäästä daisariin. Ilmoitin, ettei minun tarvitse enää plokata tanssilattian reunoja, koska onnun toista tissiäni.

Lehdistökatsaus

Viikonlopun Presso äimistelee, mitä Helsingin ravintoloille on tapahtunut: yrmeää palvelua, likaisia pöytiä ja ylihintaisia annoksia. Eniten lukijapalautetta lehti oli saanut Strindbergistä. Lehden haastattelussa paikan omistaja kertoo olevansa huolestunut, sillä on vaikea saada ammattitaitoista henkilökuntaa, jonka asenne on kohdallaan.

Vittu. Alan palkat ovat käsittämättömän matalat, ja ainakin Helsingissä voi olla vaikea elää tarjoilijan palkalla. Eräässä ravintolassa etsittiin ekstroja 7,50 €:n tuntipalkalla. Kohta olemme Lontoon sairaanhoitajapulaa muistuttavassa tilanteessa: ketään ei saa töihin, sillä työstä saatavalla palkalla ei pysty asumaan riittävän lähellä työpaikkaa. Molemmat alat pohjautuvat vuorotyöhön, jolloin kotiin täytyy päästä kummallisiinkin aikoihin.

Vakituisia työntekijöitä ei haluta palkata (liian kallista), eikä edes vakkariekstroja, kun niille täytyisi itse soitella rasittavasti vuoroja. Sen sijaan otetaan henkilökunta ekstrafirmalta kätevästi yhden puhelinsoiton päästä. Niinpä ravintoloissa on yhä vähemmän taloon sitoutuneita ja talon tavat tuntevia työntekijöitä, ja yhä enemmän itseään tarjoilijaksi kutsuvia tyyppejä, jotka ovat kerran peruskoulun työssäoppimispäivänä käyneet tiskaamassa. Älkää käsittäkö väärin: se ei tee ihmistä ammattitaidottomaksi, että hän on ekstrafirman palveluksessa. Firmat vain sattuvat alan työvoimapulan keskellä lähettämään töihin kenet tahansa, joka väittää olevansa tarjoilija. Ammattitaitoisellakin on vaikeaa, kun työvuoroja on kiristetty niin, että ekstrat tulevat töihin vasta keskelle kiirettä. Perehdytystä ei ole, kun ei ole aikaakaan. Suoraan suden suuhun vaan.

Ekstrafirman kautta tekevä ystäväni kertoi, että parasta on se, että pääsee keräämään irtopisteitä. Ravintoloissa odotetaan surullista tumpeloa, ja kun paikalle saapuu ammattitaitoinen ystäväni, ei ylistyksellä ole loppua. Kyllä se itsetuntoa hivelee.

Siitä yrmeästä palvelusta: tervetuloa hymyilemään alipalkattuna työvuorossa, jossa on jo lähtökohtaisesti liian vähän työntekijöitä. Ravintolat kiristävät koko ajan työtehojaan (myynnin suhde tehtyihin työtunteihin). Pomoja ei suorittavissa vuoroissa näe. Taukoja ei ravintola-alalla tunneta nykyisin, vaan röökille karataan salaa. Työnantaja laskee tauoksi sen, että hiljaisena aikana päivystää baaritiskin takana. Poistuakaan ei voi, koska tiskiä ei voi jättää vartioimatta. Minä ainakin tunnen itseni vangiksi sellaisessa tilanteessa. Mikään tästä ei ole asiakkaan vika, eikä hän ole ansainnut huonoa tai ynseää palvelua, mutta vittumaisissa oloissa on aika vaikea olla aurinkoinen.

Kukaan ei halua kouluttautua tarjoilijaksi, kun saamaan duuniin ja samoille palkoille pääsee kouluttamatonkin. Alan töistä kokki ja baarimikko (yllättäen miehiset ammatit) on nostettu staran rooliin, mutta ruokatarjoilijan (tai ylipäätään pöytiintarjoilijan) duuni on näkymätöntä niin pitkään kun kaikki menee hyvin. Kun taas jokin mättää, hän on syyllinen kaikkeen.

Ainakin kahden kerroksen väkeä

Ravintoloissa vallitsee tarkka luokkajako. Ihan pienissä paikoissa tosin ollaan yhtä - enemmän tai vähemmän riitaista - porukkaa, mutta väkimäärän lisääntyessä kastijako tulee yhä selvemmin esiin.

Baareissa ja yökerhoissa baarimestari on suuri valkoinen päällikkö. Tuo cocktailien kuningas kutsuu itseään baarimestariksi, vaikka olisi ihan tavallinen kyyppari. Hän on ravintoketjun yläpää ja ammattitaitoinen mestari. Tosin työpaikaani tulee ekstrafirman kautta tyyppejä, jotka eivät ole elämässään koskeneet kassakoneeseen ja jotka kysyvät, mitä tulee gintoniciin.

No plokkarihan on tietenkin luuseri: ammattitaidoton vajaaäly, jonka vika on kaikki, mikä kusee. Jos lasit tai jää ovat loppu, se johtuu plokkarista, vaikka laseja olisi lähtökohtaisesti liian vähän ja jääkoneen teho riittäisi Kiteen paikalliseen tammikuiseksi maanantai-illaksi.

Muiden ammattiryhmien (dj:t ja portsarit) kanssa ollaan periaatteessa tasa-arvoisia. Periaatteessa. Eturistiriidat nostavat helposti nujakoita: jos dj haluaa luukuttaa niitä maailman kuuleimpia biisejään niin lujaa, ettei baaritiskillä kuule asiakkaiden tilauksia tai truuttaa savua siihen malliin, ettei plokkari löydä laseja salista fikkarinkaan avulla. Portsarien kanssa on yhä uudestaan keskusteltava siitä, että kyllä, sammuneiden noukkiminen on juuri teidän tehtävänne, ei minun. Primitiivireaktio oli lähellä, kun portsari kerran muistutti, että narikastakin pitäisi plokata laseja. Olin yksin ja tuhat ihmistä sisällä. Kun illan päätteeksi menin siivoamaan sinne, oli taso täynnä kahvikuppeja, rahkasössölautasia ja maitoisia tuoppeja. Aika valikoivasti asiakkaat jättävät narikkaan astioita.

Ruokaravintolassa kokki on tietty tarjoilijoiden yläpuolella, onhan hän mies. Sieltä luukun takaa on hyvä kyykyttää naisia ja homoja ja huutaa, kuinka mämmit mätänevät. Kokki on myös kylmäkön yläpuolella, tottakai, onhan hän mies. Ja tekee oikeaa ruokaa eikä mitään jälkkäripiiperryksiä. Ruokaravintolassa on onneksi tiskari, joka on kaikkien alapuolella, paitsi patatiskarin.

Hotelleissa on lisäksi aamiaistarjoilijat (roskasakkia), huonesiivoojat (niiden kanssa ei tarvitse edes puhua) ja respa. Respan tytöt (mies- tai naispuoliset) ovat luomakunnan kruunu. Siistiä sisätyötä ja sievä jakkupuku. Miinuksena se, ettei respassa voi syödä tai juoda virheitään.

Kaksoisolento

Vanha työkaveri laittoi tekstiviestin:
"Täällä keikalla on ilmetty kaksoisolentosi, paitsi että se on nuori ja kaunis."
Vastasin:
"Ystäväni poikaystävä on aivan niin kuin sinä, paitsi että se on älykäs, miellyttävä ja hyvännäköinen."

Mukavaa

Positiivisuusviikon kunniaksi en vikise tällä viikolla. En ehkä siis kirjoita mitään tällä viikolla.

Sen kunniaksi muutama rivi Väinö Kirstinän runosta Arvostelma:

Kesällä minusta on mukavaa.
Talvella minusta on mukavaa.
Syksyllä minusta on mukavaa.
Toukokuussa minusta on mukavaa.

Portailla minusta on mukavaa.
Lattialla minusta on mukavaa.
Ruohikossa minusta on mukavaa.
Tuolilla minusta on mukavaa.

Luku 15, jossa tapaamme vanhoja tuttuja

"Kurahaara!"
Ääni huutaa korvaani tungoksessa. Käännyn ja näen entisen työkaverini vantterassa humalassa.
"Mitä lumppu?"
"Sinäkin vanha horatsu vielä täällä."
Halaamme ja pussailemme. Mukava yllätys.

"Mä arvostan tota arvokasta työtä, jota te ahkerat muurahaiset teette", sanoo juhlallinen ääni jossain yläpuolellani, kun olen kumartunut plokkaamaan matalaa pöytää. Ei taas näitä. Kerran yksi jurriurpo piti minua oikein kädestä kiinni ja silmät kyynelissä julisti kunnioitustaan. Katson ylös ja näen menneen kollegan virnistelemässä. Näytän kieltä ja siirryn eteenpäin. Hän huutaa perääni: "Jatka hyvää työtä! Olet talon arvokas selkäranka!" ja nauraa räkäisesti. Hyvä tuuli jatkuu pitkään.

Juopahtava talon entinen työntekijä on tavanomaista tukevammassa suomalais-ugrilaisessa juopumustilassa. Hän haluaa tietää, miksi minä yhä teen täällä töitä. Sanon, etten nyt niin kovin usein ole täällä. "Älä valehtele! Olet täällä joka kerta, kun käyn täällä." Jostain syystä minua alkaa hävettää rankasti. Huomaan puolustelevani ja selitteleväni käytöstäni: Tämähän on ainoa ravintoladuunini. (Melkein totuus, koska keitraan niin harvoin. Ja sehän ei tapahdu ravintolassa kirjaimellisesti, vaan milloin missäkin.) Ja että olen oikeasti todella harvoin täällä.
Toinen jatkaa saarnaansa. Hän ei ole koskaan katunut päätöstään lähteä täältä, vaan se oli parasta hänen elämässään ikinä. Miten minun lahjani (ha fucking ha) menevät hukkaan täällä. Miten täällä ovat vain luuserit. Nyt hävetys vaihtuu kyrvähdyksen tieltä. Hänen gloriöösi uransa on johtanut johonkin lähijuoppojen kantabaariin - ei tämä nyt niin paljon pahempaa ole.
Yritän pyristäytyä pois, kun hän röyhtäisee ylätuuleen niin ruokaisasti, että persiljatupsun lisäämällä siitä saisi salaatin. Poistun.